Sieltä se keltainen taas tulee....

Olen todennut yhden ja saman asian jo monta, monta kertaa.
Kun viisarit ovat kääntyneet uuteen vuoteen, niin kohta alkaa taas kolkuttelemaan keltaisen värin kaipuu. Vaikea sanoa, onko kyse auringonvalon puutteesta vai onko syynä yksinkertaisesti se, että olen syntynyt keväällä ja odotan sitä aikaa, kun luoto herää taas kevään väreihin.




Juu-u, tälle sohvalle olisin voinut unohtaa itseni pidemmäksikin aikaa.

No, joka tapauksessa olin tällä viikolla sisustusalan yhteistyökumppanini mukana fiilistelemässä Espoossa sijaitsevassa Orient occident- nimisessä yrityksessä. Se on lähinnä ammattilaisille suunnattu sisustustekstiilejä, tapetteja ja lattiamateriaaleja myyvä tukkuliike. Ymmärtääkseni, sinne voi kuitenkin tavallinen kuluttajakin pistäytyä ajanvarauksella.

Yhteistyökumppanillani oli kangastarpeita ja minä lähdin puolestani tutustumaan yritykseen ja katsomaan mitä kaikkea sieltä löytyy. Ja löytyihän sieltä vaikka mitä. Toki, tiedän käynnin jälkeen paremmin, mitä heillä on tarjolla, mutta sen lisäksi sain imettyä itseeni värien energiaa ja hyvää fiilistä. Tuli kyllä ihan tarpeeseen!

Ja miten se silmä sitten taas hakeutuikin tiettyihin väreihin....

 

Värien sinfoniaa. Hienosti on perinteinen pinnatuolikin naamioitu esillepanoon.

Ruutua ja raitaa....

Sanoisinko että ajatus voisi siintää vaikka Japaniin tätä katsoessa.





Ja yllä olevat tuovat taas mieleen ehkäpä vaikka 60-luvun henkeä..... Ei yhtään pöllömpi vuosikymmen sekään.


Ja sitä tenttiä pukkaa edelleenkin, joten takaisin maan pinnalle ja kirja käteen....



 



Moussaka!

Vuonna 2010 vietimme viikon Kreetalla ystäväperheen kanssa.

Me, perheiden "emännät", olimme tuohon aikaan myös kollegoita ja meidät tunnettiinkin yleisesti nimillä "Tiku ja Taku". Tiku oli suunnittelupuolella ja minä, Taku, olin puolestani hankinnassa. Olimme varsinainen parivaljakko. Ideat lensi, uusia ja kaupallisia tuotteita tehtailtiin roppakaupalla ja odotin jokaista työpäivää innolla, että pääsi taas luomaan ja hankkimaan asiakkaille kivoja tuotteita.
Ne oli huisin hauskoja työvuosia.
Ja voin vilpittömästi sanoa, että ilon kautta tehty työ todellakin tuotti tulosta!

No, nyt eletään vuotta 2015.
Paljon on ehtinyt tapahtumaan, minä opiskelen ja Tiku on puolestaan toisessa yrityksessä töissä.
Olemme pysyneet ystävinä, vaikka pakkohan se on myöntää, että näemme paljon harvemmin kuin ennen. Se on harmi! Ystävistä saa iloa ja voimaa, joten on tärkeä muistaa ja ehtiä järjestämään hetkiä myös ystävien kanssa.

Olimme jo edellä mainitun Kreikan matkan jälkeen sopineet, että jossain vaiheessa vietämme yhdessä kreikkalaista iltaa. No, 4,5 vuotta siihen meni, mutta eilen illalla VIHDOIN istuimme saman pöydän ääreen ja vietimme iltaa kreikkalaisen ruoan merkeissä! Tämä oli juuri sitä mitä tarvittiin! Viime viikot ovat menneet jotenkin niin surusumussa, joten oli hyvä saada katkaistua tämä "suruputki" iloiseen jälleennäkemiseen!

Minähän en tunnetusti ole mikään kokki. Mutta olin päättänyt, että nyt ryhdistäydyn ja hoidan homman kotiin. Eli ei muuta kun Moussakaa vääntämään, kaveriksi kreikkalaista salaattia ja Tzatzikia. Isäntä oli valmistanut jälkiruoan jo edellisenä iltana valmiiksi.

Olen kokannut Moussakaa edellisen kerran monta vuotta sitten ja muistin kyllä, että siinä on useita työvaiheita ja aikaa menee. Keittiö näytti kokkauksen jälkeen siltä, että siellä todellakin oltiin touhuttu hiki hatussa...

Valitsin reseptiksi Maku.fi sivuilta kreetalaisen Moussakan. Resepti ja valmistusohje löytyy edellä mainituilta sivuilta.

Koska Moussakan valmistaminen on suhteellisen suuritöinen, niin päätin tehdä kaksinkertaisen annoksen reseptiin verrattuna. Kun kerran tekee, niin samalla vaivalla tulee vähän suurempikin satsi.

Here we go....
 

 

Omana kommenttina / lisänä reseptiin sanoisin seuraavaa:

-itse "itketin" sekä kesäkurpitsa- että munakoisoviipaleet. Eli leikkasin ne ohjeen mukaisiksi noin 1 cm paksuisiksi viipaleiksi ja ripottelin suolaa päälle. Annoin suolan "tekeytyä" noin puolisen tuntia ja sitten pyyhin leikattujen palojen pinnalle tulleen nesteen pois. Molemmin puolin.

Kesäkurpitsa leikattuna ja "itketysvaiheessa".

Tässä otetaan pannulla väriä munakoisoviipaleisiin.

-valitse perunaksi kiinteä perunalajike. Meillä sattui olemaan jauhoista lajiketta ja sen leikkaaminen "siisteiksi" viipaleiksi keittämisen jälkeen, oli jokseenkin haastavaa. Eli perunalla on väliä!

-silppusin muutaman kynnen valkosipulia paistettavan jauhelihan joukkoon.

-kerrosten (kesäkurpitsa, jauheliha, peruna, jauheliha, munakoiso) kasaamisen jälkeen painoin eri kerrokset tiiviisti "kasaan", jolloin palat pysyivät hieman paremmin kokonaisina, kun niitä siirsi vuoasta lautaselle.

Tässä kasataan jo viimeistä kerrosta vuokaan ja tämän
päälle tulee sitten vielä valkokastike.

-korvasin kerrosten päälle tulevan valkokastikkeen vehnäjauhon Maizenalla, sillä sain tästä ruokalajista gluteiinittoman.
Toimi loistavasti.

-jotta valkokastikkeeseen ei tullut kokkareita, niin siivilöin tarvittavan jauhomäärän pienen osan kerrallaan rasvan joukkoon ja sekoitin.

Siivilöityä Maizenaa, valkokastikkeen valmistusvaihe
alkamassa. Käytin tähän muuten voita öljyn sijaan.

-vuohenjuuston murustin valkokastikkeen joukkoon, mutta "vuohenjuuston kuoret" jäivät pinnalle lopuksi sen verran kellumaan, että päätin kaataa koko valkokastikkeen vielä siivilän läpi. Näin sain siitä samettisen pehmeää eikä kastikkeeseen jäänyt "sattumia".

Siivilöity valkokastike.
Tämä vielä vuoassa odottavien kerrosten päälle
ja ei muuta kun vuoka uuniin!

 Moussaka tuntui uppoavan niin vieraisiin kuin omaankin väkeen.
 Ihana ilta!

Jos ei ole mahdollista päästä matkalle, niin "laihialaiseen matkafiilikseen" voi yrittää päästä kotonakin. Katsellaan matkakuvia, muistellaan matkaa, maistellaan makuja ja kuunnellaan musiikkia.



Ehkä sitten taas jonain päivänä palaamme taas näihin maisemiin, jossa tuulen henkäys kutittaa kasvoja ja silmä lepää....

Aika pysähtyy....

Kevään ensimmäinen tentti alkaa koputtelemaan ovella.....joten, kirja käteen ja lukemaan.

Suruprosessia ja pikku naskaleita

Surun ja haasteellisten aikojen keskellä on pakko yrittää kanavoidat ajatukset iloisiin asioihin.
Toki surut on surtava, niitä pullottamalla tilanne ei helpota. Vaikka suren edelleen koiraamme, ja pala nousee kurkkuun päivittäin, niin olen hyväksynyt sen, että elän tämän surun kanssa. Tiedän myös sen, että pienin askelin tilanne helpottaa. Olinhan henkisesti valmistautunut koiran menetykseen jo viime keväästä lähtien, jolloin koirallamme todettiin keuhkofibroosi. Toki, lopullinen päätös koiran lopettamisesta tehtiin todella nopeasti, mutta seison edelleen sen takana, että ratkaisu Casperin kannalta oli oikea. Eläintä ei saa rakastaa niin paljon, tai pelätä omaa surua, että antaa eläimen kärsiä.
Elämä kantaa. Välillä nilkuttaen, välillä kulku polulla on aurinkoisempaa.

Alzheimeriin sairastuneen omaisen asioiden hoito kulkee tässä rinnalla ja senkin kanssa on vain opittava elämään. Yksi päivä voi olla ok, toinen voi olla yhtä syöksylaskua. Ja valitettavasti viime viikot ovat olleet sairauden kanssa aikamoista alaluisua.
En kuitenkaan ole ajatellut jatkaa näiden Alzheimeriin liittyvien asioiden käsittelyä blogissani, sillä tarvitsen irtiottoa kaikista ympärillä tapahtuvista ikävistä asioista. Blogin kirjoittaminen on se hetki minulle, jolloin voin hypähtää ikiomaan kuplaani ja muut haasteet saavat siirtyä hetkeksi takavasemmalle. Omaisen Alzheimer ja sen mukanaan tuomat haasteet on pyrittävät ottamaan vastaan sellaisena kuin ne tulevat - päivä kerrallaan.

Olen niin vannoutunut Westie (Valkoinen länsiylämaanterrieri) ihminen, että en oikein osaa olla kotona, jos jaloissa ei pyöri koiraa. Casperin kanssa eletyt 13 vuotta "koiranelämää" ovat muokanneet arkeen rutiinit, joita ilman on vaikea elää.
Kun perheessä ei yht' äkkiä olekaan enää lemmikkiä, niin tuntuu, kuin koossa olisi vain 75% perheestä. 25% on auttamattomasti kateissa. Toki, korvaamattoman arvokas kokoonpano on myös tuo 75%, tai siis tällä hetkellä kolmikon muodostama 100%.

Olen edelleen sitä mieltä, että edesmennyt koiramme oli äärimmäisen viisas tapaus.
Odotukset ovat todella korkealla, kun miettii uuden koiran hankintaa. Toki, aina on pakko muistaa, että jokainen koira on yksilö, eikä koiria voi koskaan verrata keskenään. Jokainen uusi yksilö on kuitenkin samalla uusi mahdollisuus.

Casperin vielä eläessä, mielessä kävi, että olisiko hänelle pitänyt ottaa kaveri....eli ajatusta oli perheessä pyöritelty jo siinä vaiheessa, kun kaikki näytti vielä suht' hyvältä Casperin suhteen.
No, pakkohan se on myöntää, että pikku karvakavereita on jo käyty katsastamassa ja kyllähän pienet Westie-hauvavauvat ovat suloisia pikku naskaleineen. Voi sitä elämäniloa ja riemun määrää, mikä pennuista lähtee. Elämä edessä ja maailma täynnä outoja asioita. Kaikki uutta ja ihmeellistä!

Jaksaisko vai eikö jaksais?

Vauhtia ja vipinää!

Alustavasti yksi urospentu on meille varattu ja katsotaan nyt sitten millä aikataululla tilanne etenee...
Kasvattaja on joustava asioiden suhteen tietäen tämänhetkisen tilanteemme.
Suru ja toivo kulkevat rinta rinnan....

Harmaan syviä sävyjä ja valonpilkahdus

Tämä kirjoitus kuuluu niihin harmaasävyisiin päiviin, joita viherrakentamisen matkan varrella olen kohdannut. Mikäli kaipaat kepeää luettavaa, niin suosittelen skippaamaan alla olevan tekstin ...

**************************************************

Taaksejäänyt viikko on ollut raskas. Superraskas.
Ehkä yksi elämäni raskaimmista vuodenvaihteista. Edellinen vastaavanlainen osui jouluun 2004, kun mummini menehtyi....
Olemme surreet viikon edesmennyttä koiraamme koko perheen voimin.
Surun kohtaamisessa on kuitenkin ollut se valon pilkahdus, että yhdessä koettu suru on yhdistänyt perhettä ja jaettu suru on myös tavallaan puolittanut surun ja ikävän määrää.

Lohtua tässä tilanteessa tuo se, että tiedämme koirallamme olleen hyvä ja pitkä elämä ja hänen vuokseen tehtiin kaikki mahdollinen. Enempää emme olisi voineet. Hän oli paras kaveri, ihan paras, ja mikään toinen eläin ei koskaan voi korvata häntä eikä viedä niitä ilon muistoja, joita meillä rakkaasta Casperistamme on.

Ja jotta elämä ei olisi turhan helppoa, niin ei nämä surun aiheet / vaikeudet tähän lopu. Olen keväästä saakka taistellut läheisen Alzheimeria sairastavan ihmisen oikeuksien ja avun saamisen puolesta. Omainen, joka tämän on itse kokenut, tietää mikä määrä kädenvääntöä ja puheluita "asioiden eteenpäinvieminen vaatii". Ja jumalattoman tiukkaa asennetta.

Vanheneminen ei ole helppoa. Tuntuu, että ihmisen arvo tässä yhteiskunnassa mitataan vain tuottavuuden perusteella. Kun et enää tuota, olet vain kulurasite yhteiskunnan koneistossa. No, joka tapauksessa, tähän sairauteen liittyviä asioita kumuloitui nyt juuri tämän vuodenvaihteen ympärille oikein suuressa määrin. Joten olen kyllä saanut ihan oman osuuteni vuodenvaihteen ikävistä uutisista ja vastoinkäymisistä. Jatkan kuitenkin taistelua inhimillisen ja arvokkaan vanhenemisen puolesta, johon jokaisella meillä pitäisi olla oikeus.
Meillä kaikille vanheneminen on kuitenkin edessä jossain vaiheessa ja toivon, että jos itse jonain päivänä tarvitsen apua, että joku jaksaisi taistella minun vuokseni.

Tai itse asiassa toivon, että jo lähiaikoina yhteiskunnassa herättäisiin yhä enenevässä määrin lisääntyvien muistisairaiden tarpeisiin ja että avun saaminen ei olisi näin vaikeaa. Ehkä joku päättäjä herää sinä päivänä, kun hänet itse laitetaan kotiin pyörimään yksin vaipoissa, ovelle asennetaan ovivahti ja joku käy kotihoidosta heittämässä "napit naamaan" ja safkat eteen. Viihdytä siinä sitten itseäsi 23 h yksin, kun lukeminen ei enää suju eikä telkkarin katselustakaan tule oikein enää mitään. Ja asuttuaan vuosikymmeniä samassa asunnossa, ihminen ei enää löydä vessaa, eikä tiedä missä keittiö on.

Hei, tämä on todellisuutta tämän päivän Suomessa! Ja uskallan veikata, että olen vain nähnyt murto-osan tästä todellisuudesta.

Olen kuitenkin päättänyt, että vaikka vuodenvaihde on ollut tuskan määrässä mitattuna hirmuinen, niin en jää tähän suruun rypemään. Elämään kuuluu myös nämä suuren surun hetket ja ne on hyväksyttävä ja surutyö on tehtävä. Mutta, elämä on ennen kaikkea tarkoitettu elettäväksi, joten en anna näiden vaikeuksien saada niskalenkkiä minusta.

Yritän muistaa, että elämässä on paljon positiivisia asioita ja niistä saa voimaa, jos vain jaksaa yrittää.

Omalla kohdallani tämä tarkoittaa mm. palaamista monen vuoden jälkeen ratsaille, talviseen luontoon, kera issikan (islanninhevosen).


 



 

Rakkaudesta ja velvollisuudesta

 

Pilvenhattaralle hentoiselle

päädyimme rakkaan koiramme saattamaan.

Vierellä loppuun saakka, seuraten, kuinka lähti hän

tähdeksi taivaankannelle tuikkimaan.

 

 

 

 

Nallepoika, Juustomaisteri, joka rakasti lumileikkejä yhtä paljon kuin aurinkoa.
Aina valmiina uusiin seikkailuihin.
 

 

 

Sydän sirpaleina, kiitollisina kaikista ilon hetkistä, joita Casper

toi elämäämme pitkällä yhteisellä taipaleella.

Kuljet ikuisesti mukana muistoissamme,

mihin ikinä tiemme viekään.

 

Kiitos eläinlääkäriasema ARKKI, Casperin hyvästä hoidosta 13 vuoden aikana.

 

Kiitos myös Espoon eläinlääkäritalolle Casperin viime metrien hoidosta ja

lempeästä avusta väsyneen perheenjäsenemme siirtyessä ajasta ikuisuuteen.

 

 

 

Rakasta nallepoikaa, ystävää, perheenjäsentä ja reissukaveria kaivaten....